Viikot huristavat eteenpäin sellaista vauhtia, että maisemia ehtii katsella vain suurimmissa mutkissa. Levikepaikoille saati huoltoasemalle ei ehdi pysähtyä, vaan arkea on elettävä mahdollisimman vähäisten pysähdysten taktiikalla. Jostain syystä tämänpäiväisen etapin aikana on mieleeni pulpahdellut asioita, jotka ovat aivan saakelin hyvin. 

Olen alkanut miettiä, että pienistä asioista riemuitsemalla saa iloita useammin kuin silloin, jos odottaa suuria ilon purkauksia. Toki isojakin iloja meikäläisen matkaan mahtuu, kuten uusi työ, joka odottaa kolmen viikon päässä. Edellinen tarkoittaa, että olen nykyisessä työssäni enää pari viikkoa. Yhtä aikaa huikeaa ja älyttömän haikeaa. 

Hullun paljon mutsia ilahdutti, aivan kyyneliin saakka, tänään se, että Pätkä pääsi päiväkotiryhmänsä kanssa luistelemaan. Pitkä kuskasi Pätkän luistinradalle ja päiväkodin tädit kantoivat luistinkassin paluumatkalla, koska raskas reppu ei parantanut potilaan kävelyasentoa. Parasta kuitenkin oli, että Pätkä unohti luistelun ajaksi sen, että kaikki ei ole kunnossa. Illalla on luistelun aiheuttamia vaivoja paikkailtu, mutta jos viisivuotias sanoo, että luisteleminen oli kaiken säryn arvoista, niin olkoon niin.

Olen iloinnut tänään muustakin, mutten niin, että olisin vollottanut. Neljän minionnen kärkipaikkaa pitää siskonmakkarasoppa, jota kätevänä talouskoulun kirjekurssilaisena pyöräytin maanantaina kahdeksan litraa. Meitä ruokailijoita oli maanantaina ja on edelleen kolme, mutta olin Prisman palvelutiskillä jossain huuruissa ja ostin kilon siskonmakkaraa. Makkaraa tursusi luonnonsuolesta pallura jos toinenkin ja jossain vaiheessa tajusin, että tarvitsen lisää lientä ja pottua tai keitto vyöryy viiden litran saavista liedelle. Niinpä keitin lisää kasviksia ja hupsista, siskonmakkarasoppaa oli kahdeksan litraa. Arvatkaa, mitä meillä on huomenna iltaruuaksi.

Makkaroiden lisäksi olen iloinnut Reiman uudistuneista lasten ulkovaatteista. Olin kuraisen syksyn keskellä auttamattoman myöhässä talvihaalarin hankinnassa. Vedenpitäviä kuorivaatteita Pätkälle hankittiin kesän päätyttyä kaksin kappalein, mutta talvihaalari jäi odottamaan Siperian tuulten tervehdystä. Talvi tuli yhtenä lauantaina ja Pätkä oli ilman talvihaalaria. Olen aiemmin vannonut ja vannon edelleen POP:n ulkovaatteiden nimeen. Kyseiset vaatteet ovat ajattomia, hyvännäköisiä, toimivia, kestäviä ja mikä tärkeintä, väritykseltään sellaisia, etten ensimmäiseksi ajattele migreeniä tai viisikymmentä väriliitua syöneen koiran oksennusta. Ei auttanut, POP:n talvihaalarit oli myyty. Murtunein mielin suuntasin katseeni Ticketiin ja sitten Reimaan. Ja mikä yllätys, Reiman suunnittelija ei ollut syönyt ennen suunnittelusessioitaan taikasieniä, vaan suunnitellut makean lasten ulkovaatemalliston. Pätkä temmeltää tämän talven Reiman Sammy-haalarissa. Värinä on tumma navy, melkein musta. Hyvä, Reima! Vinkkinä opettajahenkisille kavereilleni ja muille akateemisille, AKAVA:n jäsenetusivuille rekisteröityneet saavat Reiman verkkokaupasta pysyvästi kymmenen prosentin alennuksen. Ja ei, blogimme ei tee yhteistyötä Reiman kanssa. Eikä Pätkä minun kanssani, kuten kuvista näkyy.

Kolmas ilahduttava asia ovat Tove Janssonin Muumit. Lukekaa itsellenne ja lapsillenne. Iltaisin itseäkin harmittaa, ettei kirjaa voida lukea kerralla loppuun.

Neljäntenä onnena on lähestyvä kevät, joka kurkkii minua kynsilakkahyllystä. Huomenna sudin sormiini korallinpunaista sävyä ja olen niin kevät, niin kevät. Tuulkoon kylmästi, ei haittaa, sillä minun sormillani on hanskojen sisällä lämmintä. Ihan kuin kesällä, ainakin, jos kesä on sellainen kuin viime kesä. Ja onhan se!

Ennen kuin simahdan vällyjen väliin huhuilen teitä, rakkaat lukijat. Kommentoikaa, kysykää, mitä vain. Olisi mahtavaa kuulla teistä.

Puolen viikon terveisin,

Ee

Vaatteet(ko) tekevät opettajan

Luin filosofian tohtori Marjo Kamilan väitöskirjaa koskevan lehtijutun. Haastattelussa Kamila kertoi opettajan pukeutuvan rooliinsa.  Asun tehtävänä on ilmaista opettajan persoonallisuutta ja vakuuttaa ammattitaidosta. Tutkimustaan varten Kamila haastatteli 130 opettajaa eri kouluasteilta.

Vaatetus nousee tutkimuksen mukaan esiin erityisesti tilanteissa, joissa ihmiset olivat eri mieltä. Tuollaisissa tilanteissa vaatetusta koskevilla kommenteilla pyritään pääsemään kiinni vastapuolen henkilökohtaisuuksiin. Opettajat ovat pukeutumisensa suhteen kriittisiä ja moni koki olevansa tarkkailun alaisena myös vapaa-ajallaan. Kamila totesi yllättyneensä, että miehet ovat kriittisempiä asujen kommentoijia kuin naiset. Puhuvatko he vaimojensa suulla, pohtii tutkija ja kertoo, että opettajat voidaan jakaa neljään kategoriaan pukeutumisensa perusteella.

Mallikansalaisopettaja vakuuttaa asiallisella pukeutumisella ja epäsovinnainen ilmaisee rentouttaan. Esteetti on viehättävä ja tyylikäs joutuen siitä syystä toisten arvostelun kohteeksi. Neljäntenä Kamila mainitsee seksualisoidun  naisopettajan, jolle miehet heittävät kommenttejaan ja jonka saamasta huomiosta muut naisopettajat ovat kateellisia. (Sivistys.net --> Väitös: Kouluttaja pukeutuu rooliinsa)

Opettajan pukeutuminen on mietityttänyt minua viime aikoina, sillä kuukauden päästä muunnun yhdessä yössä opettajasta apulaisrehtoriksi, joka ei voi kävellä huoltajapalaveriin tennareissa tai hupparissa. En väitä, että kulkisin töissä tennareissa ja hupparissa, en juuri koskaan. Opettajana seilaan asiallisen, rennon ja esteettisen pukeutumisen aalloilla kallistuen eniten rentoon ja asialliseen, epäsovinnaisesta mallikansalaisopettajuuteen.

Uskottavuuteeni eivät vaatteet vaikuta, väitän. Voin hyvin lampsia koulun käytävällä farkuissa ja tennareissa pelkäämättä, että olisin opettajana epäuskottavampi. Aina on yhtä hyvin tai huonosti suustani vyörynyt kielitieto saavuttanut teinin harmaat aivosolut, joiden koko kapasiteetti on ollut valjastettuna tunnin aikana puhelimeen napsahtaneiden What's up -viestien pohdintaan.

Mielenkiintoista on, että kollegat kommentoivat toistensa vaatetusta ja ylläpitävät niitä sääntöjä, joita opettajainhuoneeseen on pukeutumiseen liittyen syntynyt. Millaista mahtaa olla uudessa työpaikassani? Olen käsittänyt, että minun on otettava jälleen kerran askel kohti asiallisuutta. Aion tehdä sen nuorekkaasti ja kenties myös esteettisesti silläkin uhalla, että joku ajattelee minun olevan tyhjäpäinen vaatteilla koreilija. Paljastan, että useat vaatteistani ovat kirpputorilta ja ennen minua joku on ollut ne yllään jotakin. Missään merkkivaatteissa en siis kulje.

Inventoin tänään vaatekaappini ja totesin, että muunnun koulumaailman shakkilaudalla pedagogisia suuntaviivoja piirteleväksi apulaisrehtoriksi pienin siirroin. Kopistelen useammin korkokengissä ja sidon kaulaani huivin. En tarkoita sinfonkista fritsuliinaa, vaan kirkasta huivia, joka heijastaa talven valkaisemalle iholleni luontaisen hehkun (ihan hirveää sontaa, olen kanssanne samaa mieltä). Korviini laitan korvakorut, jotka sointuvat huivin kirjavuuteen ja pidän huulirasvaa ulottuvillani. Muita väriläiskiä ovat aina punaiset poskeni (couperosa) ja satunnaiset finnit. Esteettistäkö, epäilen.

Olen odottavaisella mielellä. Itseänikin vähän jännittää, kuka tulee ulos kaapista helmikuun puolen välin jälkeen. Millaiseksi muutun ja rikonko törkeästi pukeutumissääntöjä? Ensimmäisellä työviikolla pidän kaulassani sini-valko-oranssista Tapparan huivia. Toisella viikolla olen metsiemme kissa, ilves. Olen siis kaikkien mieleen. Kolmannella viikolla ottanen pataan Ässä-huiveineni. Tai sitten laitan ylleni käytännöllisyydessään verrattoman kaulurin ja fleecetakin. Kyseisessä asussa lepää opettajan mieli (vapaalla). Ehkä reksinkin.

Mainiota viikkoa toivottaen,

Ee

Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin

Yhtäkkiä minulla on uusi työpaikka. Yhtäkkiä työmatkaa on seitsemän sijaan melkein sata. Yhtäkkiä opetusta on yhdeksän tuntia ja hallintoa melkein kolmekymmentä tuntia. Yhtäkkiä minä kehitän koulua ja olen vastuussa muustakin kuin sijaisista ja sijamuodoista. Yhtäkkiä tälle vuodelle ei ole lomaa. Yhtäkkiä edessä on haasteita, kuusikymmentä minulle vielä nimetöntä henkilöä ja koulutusta. Yhtäkkiä lapsi voi sanoa, että nyt sä äiti muutut oikeasti rehtoriksi ja tarviit pyöreät silmälasit.

Yhtäkkiä eteeni tiputetaan se lahjapaketti, joksi elämää kuvailin viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. En tiennyt, että olin menossa tähän suuntaan, mutta yhtäkkiä en kantanut huolta suunnasta. Yhtäkkiä olin turvallisesti eksyksissä.

Vaikkei mulla ollut kompassia, löytyi tie. Toinen kuin suunnittelemani. 

... Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin...

Ee

Minulla on ystävä

Minulla on ystävä. Reipas kuin mikäkin, tarmokas kuin vietävä ja älykäs monella tapaa. Eipä ole voinut valita, mitä käänteitä eteensä on tullut ja millaisia pulmia pihaansa ajettu; silti puskee eteenpäin niin, että hitaampia hirvittää. Jos vaan voisin muutaman kumpareen matkaltaan silottaa, saisi toteuttaa unelmaansa ja siinä sivussa loikkia ihan huvikseen tasaisemmassa maastossa.

Ystävä tietää paljon, muun muassa olevansa tärkeä, ja siksi jaksaa tärkeiden asioiden äärellä, vaikkei aina ehdi ummistaa. Kun keskittyy olennaiseen, jää energiaa taisteluun. Tavoitteen voi saavuttaa vain, jos sellainen on.

Moni asia on muuttunut (hyvässä ja pahassa) niistä ajoista, kun väkersimme pirteitä munia pikkupoikien mesotessa. Ei liian moni kuitenkaan. Jos alussa teksteissä oli arjen säätöä ja sekoilua keveässä hengessä, on niissä nyt ajoittain muitakin sävyjä. Hyvä niin. Elämä maistukoon elämältä tänäkin vuonna.

Eelle, J

Kalsarit ja kaverit

Eipä tällä pallolla tallustellessaan paljoa tarvitse tai tarvitsisi. Puhuin viime viikolla oppilaiden kanssa niistä hyödykkeistä, joita ihminen tarvitsee voidakseen elää. Listasimme taululle asunnon, ravinnon ja vaatteet. Pojat ehdottivat listalle autoakin ja mopoa. Niiden tarpeellisuudesta olimme eri mieltä, kuten siitäkin, onko kännykkä välttämätön ihmiselle. Kaukana ovat nykylapsista ne ajat, jolloin juostiin kotoa naapuriin kysymään, voiksä tulla ulos. Yhtä etäällä ovat ulkoa muistettavat puhelinnumerot. Kotimme numeron vielä muistan ja parin koulukaverin, joiden kanssa soittelimme joskus. 768 098 ja Kielokuja kahdeksassa soi puhelin.

Millaista elämä olisi, jos luopuisi pysyvästi kaikesta sellaisesta, mitä ei välttämättä tarvitsisi? Se tarkoittaisi minun kohdallani luopumista esimerkiksi televisiosta, tietokoneesta, iPadista, puhelimesta, osasta vaatteita, kirjoista, kynttiläkupeista, meikeistä ja pyykkikoneesta, sillä voisinhan pestä hionneet vaatteeni taloyhtiön pesulassa ja pikkupyykin käsin. Kirkastuisiko elämän tarkoitus vai tuskittelisinko jatkuvasti puuttuvia asioita? Minä vollottaisin puhelimeni perään, haikailisin alakerrassa linkoavan pesukoneen ääntä ja näyttäisin apaattiselta ilman ripsiväriä. Mutta uudet tavarat, niistä en tahdo kuulla. Sitä, mistä ei tiedä, ei kaipaakaan.

Tarvitsemme yllä listaamiani tavaroita tehdäksemme elämästä helpomman. Mutta elämäpä ei suostu. Se kulkee pystypäisenä, uhmakkaanakin ja pitää tiukasti kiinni oikeudestaan olla ihan mitä vain. Joskus elämä on niin kovaa, ettei sen synnyttämää epäoikeudenmukaisuutta ole helppoa hyväksyä. Tekisi mieli kiskaista elämää turpaan, tarttua kiinni rinnuksista ja ravistella, tivata totuutta.

Elämä kulkee omia polkujaan. Tavarat eivät tee elämästä pohjimmiltaan helpompaa. Tärkeät ihmiset sen sijaan, heidät on lisättävä välttämättömien asioiden listalle. Ensimmäiseksi.

Maanantaita toivottaen,

Ee