Kippis vuodelle, joka ottaa päättyäkseen, eikä ikinä enää palaa

Kulunut vuosi on ollut monitahoinen. Alkuvuosi oli kylmä, luminen ja talvinen. Luistelimme ja helmikuusta alkaen hiihdimmekin Pätkän saatua lääkäreiltä lupa lajiin. Laskimme rattikelkalla ja niin monet kerrat huusin ison pulkkamäen puolivälistä ääni käheänä, että jarruta. 

Maalis-huhtikuussa saimme uuden perheenjäsenen, joka on koko pian päättyvän vuoden ollut hyvin aktiivinen. Hänen nimensä on reuma ja välillä ärsyttää, ettei reuma tottele, eikä tainnu, vaikka myrkkyä lykkäisi. Ja lykättyhän sitä on. 

Toukokuussa tuli kesä, joka oli kuuma. Ah niin lämmin ja hikinen. Elokuinen reissumme Tukholmaan ja seutuvilleen oli sekin sellainen, ettei villatakkia tarvittu. Oli mahtavaa jättää koirat kotiin kaiken koirasairastelun ja huolen jälkeen ja käydä jossain. Ansa Loukkunen näet sairasteli juhannuksesta eteenpäin ja eläinlääkärin veitsellä veisteltiin niin leukaa, niskaa, kaulaa kuin kainaloakin. Onneksi saimme elokuun lopulla kuulla, ettei tauti ollut kuolemaksi ja niinpä Ansa, aktiivinen hänkin, vouhottaa kanssamme edelleen. 

Syyskuu oli lämmin. Vielä loppukuusta saatoimme kävellä kevyissä vaatteissa viikonloppureissullamme Helsingissä. Käpylä oli kaunis, koiralenkki vieraassa ympäristössä piristi ja hotellissa oli hyvä aamiainen. Pieni retki pääkaupunkiin rentoutti, sillä uudet työtehtävät ottivat aikaa sopeuttaakseen minut uusiin kuvioihin. Yllättävän paljon pienetkin muutokset sekoittavat mieltä, toisinaan ainakin. 

Valot sammuivat lokakuussa, eikä niitä ole kukaan saanut päälle vieläkään. Aprikoin, kumpi valot loppuviimeksi sytyttää, lumi vaiko kevät, joka kurkistelee vuoden viimeisen päivän takana ja odottaa uuden vuoden ensimmäistä päivää.

Valoa tähän vuoteen on tuonut pysähtyminen. Reuma pakotti meidät jäämään kotiin, esti meitä kulkemasta joka ilta jossain. Rauha löytyikin kotoa, aikaisista nukkumaanmenosta, villasukista, sylissä kököttävästä Pätkästä, ajasta olla tärkeiden ihmisten kanssa. Pysähtyminen toi mieleen ajatuksia, innostusta ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Tajusin, etten halua elää kiireen keskellä, vaan mahdollisimman aikatauluttomasti.

Tuleva vuosi jatkaa pysähtyneisyyden aikakautta perheessämme. Mihinkäs sitä tässä, valmiissa maailmassa, paitsi lähemmäs rakkaita ihmisiä. Mitä muuta vuosi tuo tullessaan, on suurta arvoitusta. Ihan kuin edessäni olisi suuri lahjapaketti, joka avautuu vähän kerrallaan. 

Suojalasein suojattua aattoa ja alati valoisampaa kevättä toivottaen,

Ee

Joulumatolta maailmalle ja takaisin

Olen lapsen kanssa retkellä olohuoneen joulumatolla. Syötiin iltapalan jälkeen piparkakkuja ja juteltiin äärettömästä. Nyt pieni jo nukkuu.

Tämä talo on minulle koti jo toistamiseen. Muutin ensi kerran sisään nelivuotiaana, mistä muistan vain tallustelun kesäisenä päivänä kotikatua edestakaisin äidin kyljessä, ilmeisesti ainakin kahdesta syystä: sekä nukuttaaksemme pienempää veljeäni että pysyäksemme kantajien jaloista pois. Sisältä talosta muistan viininpunaiset ja oranssit seinät, jotka isä sittemmin loihti valkoisiksi.
Ensimmäiset vuodet asustimme velipoikien kanssa yhteistä huonetta, kunnes muutin yläkerran ainoaan valmiiseen huoneeseen. Isä maalasi vaatehuoneeni hyllyt ja seinät vaaleanpunaisiksi ja kiinnitti seinään balettipeilin ja -tangon. Puruvintti rakennettiin pikkuveljien valtakunnaksi.
Opin pian kulkemaan narisevat raput äänettä ja vauhdilla. Rintamamiestalon pannuhuone tuoksui ja hörähteli, kellari hiukan pelotti, ja oven kolkutin ynnä terrierit ilmoittivat vieraista. Vieraita kävikin paljon ja usein. Kellarissa pystyi villimpikin poikalauma pelaamaan ja painimaan. Koirien ilmoittaessa siilivieraista joku paikalle ehtinyt nosti nahkahanskoilla piikkipallot aidan toiselle puolen. Vanhempien illanvietot ajoittain häiritsivät olohuoneen yläpuolella nukkuvaa, tulevaa ääniherkkää migreenipotilasta. Avointen ovien elämäntyyli on jäänyt osaksi omaakin aikuisuutta; pitäähän sitä isossa talossa elämää olla, ja ystäviä!
Lukioikäisenä kotikaupungista tuntui olevan ylitsepääsemättömän pitkästi ihmisten ilmoille. Bussi körötteli kolme varttia iltariennoista kotiin, ja opiskelemaan lähtiessä lapsuuden aarreaitat, loputtoman pitkät vinttivarastot alkoivat ahdistaa tavarapaljoudellaan. Jätin lapsuudenkodin taakseni ja nautin pienestä asunnosta ja vähistä omista tavaroistani.
Kului muutamia vuosia, ja vanha kotitalo oli myytävä. Samaan syssyyn sain käsiteltäväkseni liian monta liian suurta asiaa, enkä jaksanut käydä kotiin jääneiden tavaroiden kimppuun. Taisipa jotain muistoja hukkua, pelkään. Olin jo itse lähtenyt, mutta en silti ollut jättänyt hyvästejä talolle, ja yhtäkkiä se ei ollutkaan mahdollista.
Oma elämä siirtyi opiskelupaikkakunnalta toiselle, kaikenlaisin kääntein. Pahimpien mutkien jälkeen ja ihanan pienen pojan synnyttyä entinen naapuri vinkkasi vanhan kotitaloni tulleen taas myyntiin. Halusin näyttää sen lapseni isälle, jotta tietäisi, mistä tulen. Annoin kiinteistönvälittäjän kierrättää meitä kerroksissa ja välittää oikein olan takaa, ennen kuin tunnustin, että tunnen ihan jokaisen komeron ja nurkan tässä huushollissa. Eipä aikaakaan kun istuimme jo pankissa, ja kolmen viikon kiertolaisuuden jälkeen (mummut ja mummit majoittivat edellisen kodin mentyä kaupaksi) kannoimme jo tavaroitamme sisään. Minä toista, poika ja mies ensimmäistä kertaa.
Jotkut asiat olivat muuttuneet poissa ollessani. Balettipeiliä ei enää ollut, joten ohikulkija ei nähnyt peilikuvansa vilahdusta. Olohuoneeseen oli ilmestynyt takka. Yläkerran rappusiin mentiin nyt parhaan piilopaikkakomeron kohdalta, joten alas juostessa piti muistaa kääntyä viime hetkellä, jottei törmännyt väärässä kohdassa olevaan seinään. Nykyisessä makuuhuoneessamme en ollutkaan aiemmin nukkunut, vaikka nelisentoista vuotta saman katon alla majailtiin.
Moni asia oli kuitenkin ihan samoin. Vaikka pintoja oli uusittu, oman isän kädenjälki näkyi edelleen keittiössä, saunassa, kylpyhuoneessa, ja olipa vaatehuoneen vaaleanpunainen värikin vielä tallella. Toisinaan pidin vanhoista kuvioista tiukasti kiinni, mutta välillä muistin antaa muillekin asukkaille mahdollisuuden. Osin tuntui tutulta, osin ihan eriltä, ehkä siksi, että olin lähtenyt tyttönä ja palannut äitinä.
Lapsi sai äitinsä huoneen ja äitinsä sängyn. Kirjahyllyn alla on salalokero, ja vaatehuoneesta pääsee superjännittävään mattovarastoon. Vielä ei lapsi ymmärrä äidin tietävän kaikki salakätköt. Isä toi työkalunsa takaisin talliin. Äiti kyseli, mahtoiko pihlajasta olla edes kantoa jäljellä, vai olivatko löytäneet sitä kaivaessaan terrierin haudan. Pikkuveljet etsivät keittiön kaapista kukkaroa, jonka kolikoilla saattoi hakea lähikaupasta evästä. Naapureista osa on samoja, joku seuraavaa tai sitä seuraavaa sukupolvea, ja muutama ihan uusi mutta sitäkin tärkeämpi.

Nyt täältä ei enää ole liian pitkä matka mihinkään.

J

Valopää

Aamuseitsemän bussimatkassa on aina jotain mutinaa. Eilen hyppäsin lämpöiseen linjuriin, jossa kuljettaja nautiskeli hilipatipippan-musiikkia vuosikymmenien takaa volyymit kaakossa. Istuin silti ensimmäiseen penkkiin, sillä siinä pysyy sisäkorva ja siten myös mahan sisältö aloillaan. Eipä tarvinnut kauaa istua ennen kuin huomasin, että lukuvalospotit porottivat violettia valoaan suoraan otsaan, vaikka miten koitti säätää. Aikani temppuilin nappuloiden kanssa ja muutaman pysäkinvälin koetin sietääkin silmälasien taakse tunkevaa kirkkautta, kunnes oli pakko kysyä kuskilta, saisikohan pakkovalaistusta himmeämmälle. Eipä kuullut kuski, jenkka oli vaihtunut toiseen yhtä reippaaseen. Korotin ääntäni ja sain kuin sainkin kuljettajan sammuttamaan läpitunkevat valonheittimet. Kai se sitten on niin, että olen keskivertoa herkempi ärsyttäville äänille ja valoille, mutta ihmettelen silti, miten puolitäyden bussin matkustajat olivat kestäneet siinä valoshowssa. Olisiko minunkin pitänyt muun pimeydessä rypevän kansan mukana ottaa vastaan kaikki sähkömagneettinen säteily, mitä annetaan?

Tänään sama toistui. Vedin hupun päähän ja tyydyin kohtalooni. Vaikka eilen vielä uhkuin uhoa ja tarmoa taistella valolamppuja vastaan, istuin kiltisti hiljaa hiki päässä, kunnes sain antaa torin mukulakiveyksen kuljettaa itseni pysäkiltä kohti työmaata.

Toinen mieltäni vaivannut kysymys, jos sallitte, on seuraava: Kenen mielestä nettihuutokaupan tai vastaavan ilmoituksessa ”todella hienoksi tuulipuvuksi” mainittu asu oikeasti on todella hieno? Haluaisin ihan itse päättää, pidänkö kaupan olevaa huonekalua hurmaavana vai en. Sama koskee henkilöstöruokalani kasvisruokien nimiä. Lihaversiolla on perusnimi: jauhelihakastike. Lihaton sapuska on nimetty ”hurmaavaksi kasviskeitoksi” tai "herkulliseksi papukastikkeeksi”. Tästä innostuneena voisin rukata parin opettamani kurssin nimeä… vai miltä kuulostaisi ”Hurjan hauskat metallit ja materiaalit” tai ”Mieltä ilahduttavat reaktiot”? Hetkinen, näissähän on jotain samaa kuin työväenopiston kursseissa. Voisi toimia, eikö niille ole aina tunkua?

Väkertämäni piparkakkujalkapallokenttä sai juuri yleisöä, pelaajat, tuomarin ja vaihtopenkkiläiset. En kyllä tiedä, osaako hattivatti potkaista, eikä tuomari ylety laittamaan omin käsin pilliään huulille. Pienelle luomukseni kelpasi kyllä, vaikka vastakkain olivatkin pinkit ja vaaleanvihreät, lyhytkätiset hujoppiukkelit. Tarvitsen vielä mantelit glögiini, sitten saa joulu tulla!

J

Tule, joulu (ulko)kultainen...

Pian on joulu. Pidän kyseisestä juhlasta valtavasti, sillä joulu lupaa paljon kaikenlaista. Se on kuin ensimmäinen lupaus valosta ja siitä täyttymyksestä, jonka kevät valaistuneine mielineen, kuivine katuineen ja kevyine lenkkitossuineen minulle tuottaa. Joulu on synkeän syksyn pimeä, mutta lämmin päätös. Se pitää ihmistä sisällään tuudittaen horroksessa, johon syksy on kaksijalkaisen kulkijan painanut. Joulun juhlapäivien jälkeen joulu potkaisee ihmistä ahteriin ja työntää kohti uutta vuotta ja aikaa jääden itse vetämään lonkkaa, löysäilemään ja retkuilemaan.

Joulu tietää, että sen jälkeen uusi vuosi reuhaa ja riekkuu, valaa epäekologista tinaa ja paukuttelee raketteja. Joulu katsoo uuden vuoden touhuja paheksuen ja mutisten rakettien paukkuessa, että sama kuin polttaisi kympin seteleitä. Joulu kieltäytyy aktiivisesti muistamasta, että rahaa palaa sen itsensäkin takia. Mutta ei, joulu tuijottaa ylevänä sitä solvaavaa ja pitää kirkkaissa silmissään kovan, mutta lämpimän katseen. Siihen liittyvä rahan hassaus ei ole lainkaan huono asia. Joulu on antamisen aikaa, joulu sanoo ja sulkee lausahduksellaan pihien ja kuluttamistaan karsivien suut.

Joululla on noussut joulu päähän. Se tietää, kuinka paljon ihmiset odottavat lomaa, josta ei voisi edes unelmoida ilman joulua. Joulu antaa lähes kaikille pari, kolme vapaapäivää, mutta pitää sairaanhoitajat, poliisit ja palomiehet töissä. Joulu ei salli kenenkään pilata sen päiviä ja siksi osan ihmisistä on turvattava kansalaisille ja joululle joulu. Joulu antaa ihmisille mahdollisuuden syödä ruokia, joita Saarioisten äidit valmistavat vain jouluksi. Joulu antaa ihmisten tappaa sikoja ja lupaa ihmisille, ettei jouluna haittaa, vaikka söisi sataneljätoista konvehtia, kuusi joulutorttua, pullon punaviiniä ja vihreitä kuulia tunnissa. Joulu lupaa lisäksi, että opiskelijapojat voivat esittää joulupukkeja ja tehdä työtä ilman verokorttia jouluna. Joulu ja verokarhu ovat kavereita vapaamuurareista ja siellä hyvät veljet, joulu ja verokarhu, ovat sopineet, että menkööt.

Joulu lähentää ihmisiä, sellaisiakin, jotka eivät oikeasti haluaisi lähentyä. Naapurin kyttääjäkin näyttää jouluna kivalta ja tolkulliselta, vaikka kaikki tietävät, että joulun häivyttyä naapuri huutelee ikkunasta, että koirien kuset on siivottava maasta. Senkin joulun palvoja, tekisi mieli sähähtää. Joulu tekee yhteistyötä S-ryhmän, Keskon, Tokmannin, Stockmannin ja Lidlin kanssa. Joulu saa sievoiset provikat joulumyynnistä. Alennusmyynnitkin ovat joulun keksintö. Saatuaan provikat joulumyynnistä joulu ostelee itselleen halvalla kaikenlaista tarpeetontakin ja silti joulun rahapussi pullottaa niin, että vasta seuraavan lokakuun puolessa välissä se lähettää cd-levynsä ja punaiset jouluviirinsä kauppoihin toitottamaan saapumistaan. Muun ajan joulu nauttii siitä, että ihmiset alkavat juhannuksen jälkeen puhua siitä ja ostaa lomarahoistaan lahjoja.

Nyt tiedämme, miksei joulu ole kuin kerran vuodessa. No eihän joulun tarvitse olla töissä kuin kolmena päivänä vuodessa, jouluaattona, joulupäivänä ja tapaninpäivänä, jonka joulu lupasi joskus huuruissaan eräälle Tapsalle. Oikeasti Tapsa ei haluaisi päiväänsä joulun tuntumaan, eikä joulupäivän jälkeiseksi päiväksi. Silloin ihmiset näet ovat murheissaan ja henkisessä krapulassa hokien joulu meni jo -lausetta niin, että psyykkisesti tasapainoistakin alkaa ahdistaa, eikä kukaan muista Tapania, sillä kinkkukin on jo loppumassa.

Nyt joulu loppuu sun riehumisesi! Sinulle ei anneta liikaa rahaa, muistamme läheisiä muuten kuin tavaroin, servettien ei ole pakko olla punaisia, eikä ikkunoihin tungeta jouluverhoja. Kiirreettömyys on valinta ja se, ettei jouluksi ole pakko tehdä seitsemäätoista ruokalajia. Parhaita lahjoja ovat pysähtyminen, läheisyys ja lepo. Ettäs tiedät, senkin omahyväinen joulu.

Mukavaa tiistaita toivottaen,

Ee

Jaloilla pääsee

Yllätin itseni ja työkaverini ehtimällä aiemmalla bussilla töihin. Työpaikan pukuhuoneessa selvisi yksi syy moiseen reippauteen: tukka oli täysin laittamati, tyynyn ja sittemmin pipon muotoilema pehko.

Toinen syy oli selkeämpi. Olin matkalla pysäkille juossut huutelevaa humalaista pakoon ryöstetyksi tulemisen pelossa. Juoppo juoksi perässä ja oli läkähtyä pysäkille päästyään. Pääsee sitä tulehtuneillakin jaloilla, kun on hyvä syy! Surkea tapaus, tiistaiaamuna seitsemältä siideritölkki kädessä.

Illalla kotona lisäsin mustapippurin kermaviilin sijaan pastan keitinveteen ja pesin lapsen hampaat (taas) aikuisten tahnalla. Saatiin serkkupoika kylään, ja lapsilla riitti kivaa touhua keskenään. Äitikin sai ajatuksensa kasaan kuntopiirillä, jonka liikkeet olivat punnerrus, mankelointi, kahvakuulailu, kynsilakan poisto, vatsalihakset ja pahviroskien litistys.

Viikon iloisin uutinen tuli fysioterapeutin suusta. Jaloista saadaan ihan kelvot, kunhan aktivoidaan jalkaterää. Aikaa mennee puolesta vuodesta vuoteen. Asiantuntevissa käsissä tuli mieleen, että eipä olisi pahitteeksi käydä vaikka ihan säännöllisesti jalkaspesialistin pakeilla. Olen tullut ikään, jossa vammoista toipuminen hidastuu ja peruutamattomien vaivojen todennäköisyys kasvaa. Täytyy pitää parempaa huolta itsestä, kun kerran tykkää kivilattialla tallustellen tapahtuvasta työstä.

Prisma Studio haastaa viettämään tuolitonta tammikuuta. Houkutteleva tarjous! Autolla ajo on toisinaan arjessani välttämätöntä, varsinkin tammikuussa, ja osuupa tuolle kuukaudelle myös lentomatka. Lisäksi tulee ehkä muutama pakollinen istahdus virallisissa tilaisuuksissa. Ainakin normaaleina työpäivinä ja kotielossa tuolittomuus onnistuu mainiosti. Olen jo saanut työkaverin huoltojoukkoihin, tästä voi tulla hauskaa! Uskon myös, että saan kotona tehtyä enemmän, kun istuminen jää.

Reipasta pikkujouluaikaa kaikille!

J

Rakas asiantuntija, uskallanko sanoa sanaa pipari vai leimaudunko pervoksi?

On kummallista, kuinka jotkut sanat saavat uusia merkityksiä. Kielitieteestä tiedän sen verran voidakseni kertoa, että viina, humaltuminen, seksi, vastakkainen sukupuoli, virkavalta ja raha saavat aikaiseksi valtavasti synonyymeja. Puhutaan misuista, kissoista, typyistä, ämmistä, akoista, daameista ja kiakkovieraat kutsuivat Tampereella poliisia ja poliisimiehiä mitä erilaisimmin nimityksin. Kytät, paskalakit, ohranat, sinivuokot. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Käännyn sanastogurun puoleen jouluun liittyvässä ongelmassani, joka koskee sanojen erilaisia merkityksiä. Olen jo alkanut miettiä, onko jouluaattona ja oikeastaan läpi joululoman käyttämäni velourkankainen oloasu lainkaan sopiva jouluun. Onkohan se sanojen merkityksiin liittyen liian kesy asu? Pitäisikö minun ostaa pornokaupasta tonttutytön asu ja puhua joulusta niillä merkityksillä, joita joulun sanastoon liitetään?

En enää uskalla sanoa pipari. On arveluttavaa leipoa piparia lapsen kanssa, jos piparilla ymmärtää sen, mitä monet kaksimielisyyden kanavalle vaihtaneet käsittävät. Piparitalossa voi tapahtua vaikka mitä ja silti niin moni suomalainen, minäkin, olen sellaisen kotiini rakentanut. Torttujen asettelu pellille ja torttujen maistaminen sujahtavat samaan likaisten asioiden lootaan puhumattakaan Joulupukista, jonka säkit painavat niin, että niitä on tyhjennettävä jokaisen suomalaisperheen olohuoneessa.

Vaadin, antakaa joulusanastoni takaisin tärvelemättömänä. Älkää kikattako piparille, älkääkä varsinkaan hekottako lausahdukselle maistelen vähän piparia piparkakkujen murut rinnuksille roiskuen. Antakaa minun tehdä rauhassa torttuja, niitä, joista ruotsalaiset huolestuivat. Antakaa kaikkien joulupukkia esittävien jakaa lahjat lapsille ilman, että pukin säkeistä kiherrellään. Joulu on lasten juhla. Älkää, älkää hitto soikoon sanoko, että karjalanpiirakat, joita jouluksi teen, ovat tekijän mallilla tehtyjä.

Jäätte rumien puhujat ilman lahjoja! Miettikää lahjattomina joulun sanomaa. Se saattaa teitä, rumien puhujat, kiinnostaa yllättävänkin paljon, syntyihän Jeesus-lapsi Raamatun mukaan neitsyestä. Miettikää sitä, kun syötte seitsemättä karjalanpiirakkaa munavoilla ja jälkiruuaksi nakerratte piparia.

Ei niin tosissaan mutta vähän kuitenkin,

Ee

Olemme palanneet - tänne ja elävien kirjoihin

Blogimme on ollut heitteillä. Se on unohtunut syksyn alati kylmeneviin tuulahduksiin. Se on ollut kuin pelargonia, joka jää kesän ja hyvän hoidon jälkeen virumaan kylmään ja vaille virvoittavia kasteluita. Arki on rakentanut esteen minun ja blogin välille. Este on ollut niin korkea, etten ole onnistunut loikkaamaan muurin yli ja antamaan blogille sen tarvitsemaa aikaa.

Syksy on ollut haastava ja kiireinen työn puolesta. Olen istunut kansliassa ja hoitanut milloin mitäkin asiaa. Omalle paikalleni opettajainhuoneeseen olen ehtinyt kahdesti. Kun viime viikolla pylläytin beffani tuolilleni aineryhmäni pöydän ääreen, sanoi kaksi työkaveriani, että kappas, sinuakin näkee tämän pöydän tuntumassa. Opetuskin tuntuu menevän ilman erillisiä panostuksia. Välillä opetuksen laadusta tai laaduttomuudesta tulee kummallinen olo. Voisin tehdä tämänkin paremmin, jos ehtisin. Onneksi kevätlukukausi opetuksen huojennuksineen raivaa tilaa hallintotyölle ja antaa aikaa keskittyä huolella niihin oppitunteihin, jotka vastuulleni jäävät. Ei tarvitse enää juosten kusta.

Koska töissä on kiirettä ja tavallaan kaksi laajaa osa-aluetta, joista vastaan ja joista toinen on epämääräisen määrittymätön ja toiseen kuuluvat epävarmuustekijöinä murrosikäiset, olen työpäivän jälkeen ollut väsynyt. Välillä niin väsynyt, että olen tehnyt kotona vain välttämättömimmän. Minusta on tullut epäsosiaalinen ja aikataulujen karttaja vapaa-ajalla. En jaksa soitella tai tekstailla, suosin yllättäen tehtäviä treffejä ystävän luokse, en tahdo vapaa-ajalleni koulun kelloa, joka pimpauttelee joka jumalan tunti merkkinä siitä, että tulee mennä. Tästä ei pidä käsittää, että työ olisi kuormittanut minua liikaa tai että olisin jäänyt henkisesti jyrän alle. Ei, työ on ollut haastavaa ja siksi kiinnostavaa. Itsehän sitä pyysin. Mutta aikaa, joka minulla on työpäivän jälkeen, varjelen kuin merikotka poikasiaan. En tahdo uhrata aikaa, sillä silloin tuntuisi, etten ehtisi elää, ajatella, olla.

Se, että on aikaa työpäivän jälkeen, merkitsee vapautta hengittää ja olla ilman painetta tietystä muotista. On hienoa olla kotona, virittää jouluvaloja ja kulkea reikäisissä villasukissa. Eilen lakkasin kynnet yritettyäni sitä neljä päivää. Ennen lakkausta ainoa kauneuteen liittyvä toimenpiteeni pitkään aikaan aamuisten BB-voiteiden ja ripsivärien lisäksi on ollut sormessani majailleen syylän poisto. Kuuliaisesti poistin pikku palleroa hapolla ja niinhän siinä kävi, että syylä putosi eilen ollessani kirjastossa. Haahuilin hyllyjen välissä tuulen takuttamissani pääkarvoissani ja viihdyin.

Onneksi minun ei tarvitse jouluksi kiillottaa mummovainaan perintöhopeita, vaan saan retkua kotona ja laittaa suuhuni ruokaa ihan tavallisella haarukalla, sellaisella, jonka kiillottamisen voi hoitaa tiskikoneella. Syitä perintöhopeiden unohtamiseen on kolme. Ensiksikin, minulla ei ole mummovainaata. Toinen syy on, etten omista hopeitakaan. Kolmanneksi syyksi paljastukoon laiskuus. En minä niitä hopeita kiillottaisi, vaikka minulla olisi niitä laatikot väärällään.

Eilen kävelin auringonlaskuun. Kello oli melkein kolme iltapäivällä.

Ee