tiistai 19. kesäkuuta 2012

Sama pää jne.

Muutama viikko sitten tajusin, että en ole vielä tänä vuonna polkenut töihin (matkaa yhteen suuntaan kertyy noin 18 km, liiaksi jokapäiväiseen käyttööni). Aikani valikoin sopivaa päivää kunnes muistin, että olen lomalla.

Tänään kiertelin naapurikaupungin urheiluliikkeessä aikomuksenani ostaa kesäiset tossut. Yksi tekstiviesti ja olin taas henkisesti herpaantunut: ehdin kävellä noin puoli kilometriä tossulaatikko käsipuolessa ennen kuin tajusin, etten maksanut siitä. Kipin kapin takaisin tunnustamaan ja pulittamaan latit, mukaan tarttui vielä impulssiostoksena kiva kolttukin. Mukava tunnelma lopulta, mutta hiukan hämmentää tämä tyhjäpäisyys.

Olin nuorempana kovinkin hallittu ja ennakoiva, tunnollinen suorittaja. Muutamat suuret ja suurehkot käänteet elämässäni kolauttivat ja herättivät jotain sisälläni (hyvässä ja pahassa), ja jossain vaiheessa aloin iloita rentoutuneemmasta elämänasenteestani. Hymähdellä unohtuneille avaimille ja nauraa suuremmille mokille.

On huomattavasti helpompaa elää a) itsensä b) muiden kanssa, kun saa hetkestä paremmin kiinni eikä yritä hallita lähitulevaisuutta pipo kireällä. Joku raja silti! Kyllä pitää muistaa maksaa ostokset, pestä edes useimmiten lapsen hampaat l a p s e n hammastahnalla ja palauttaa joskus mummulta vappumunkkien paistoon lainattu rasvakeitin.

Tavoitteenani on muistaa seuraavat seikat:

  • puhua toisesta vain, jos on puhumassa hyvää, tärkeää ja totta
  • kirjoittaa lapseni parhaita sutkautuksia talteen (tämä on hankalaa, edes samana päivänä kuulemani jutut katoavat joskus taivaan tuuliin ennen kuin ehtivät paperille)
  • laittaa verhot iltaisin kiinni, jotta akvaariossa viihtyisi joku muukin kuin levä
Nyt juuri en muista muuta mielessä pidettävää.


J

Parempi myöhään kuin liian aikaisin.

Pankista tuli kortti. Se oli sujautettu valkoiseen kirjekuoreen ja sen päällä seistä tönötti nimeni ja osoitteeni. Kuoren muodosta päättelin, ettei kirje liity oikeasti pankkiasioihin. Koskaan pankista ei ole lähetetty minulle mitään kaksikymmentä kertaa kaksikymmentä kokoisessa kuoressa.

Avasin kuoren seisaallaan, luin tekstin seisaallaan, jäin miettimään korttia istuallaan. Nojasin uuniin ja laskin kortin lattialle. Hellurei, sitä ollaan nyt kolmekymppisiä! 

Asia ei tullut minulle yllätyksenä. Kolmekymppisyys oli seurannut minua jo parin viimeisen vuoden ajan. Viime kesänä Helsingissä piipahdin Sokoksella, jossa silmänympärysvoiteita esitellyt konsulentti tyrkytti voidetta kertoen heleällä äänellä, että yli kolmekymppisen täytyy käyttää kyseisiä geelejä.

Kiirehdin kertomaan, että olen vasta kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanha. Samaan hengen vetoon sanoin, että voide kyllä tulee tarpeeseen. Nappasin voiteen käteeni ja suuntasin kassalle. Silmien ympärillä rypyt ovat vain lisääntyneet sitten voiteen oston. Hyvä niin, olen hengissä.

Päätin listata syntymäpäiväni kunniaksi kolmekymmentä asiaa, joilla on sijansa.

Pieni ihminen
Ystävät
Koirat
Metsälenkki
Salmiakki
Liikunta
Ruisleipä
Työ
Käsityöt
Kirjoittaminen
Pepsi Max
Märän asvaltin tuoksu
Fyysinen rasitus
Opiskeleminen
Loma
Terveys
Rakkaus
Itsensä ylittäminen
Hiki
Mansikat
Uni
Vauhdin hurma moottoritiellä
Kesäyö
SMG
Reiättömät hampaat
Usko tulevaisuuteen
Nauru
Keskustelut
Lukeminen läpi yön
Pieni ihminen toisen kerran


Mainiota tiistaita toivottaen,

E



perjantai 15. kesäkuuta 2012

Sitä on, mitä syö. Hyttynen on verta.

Kesälomasta on hurahtanut pian kaksi viikkoa. Aamuisin saa nukkua, päivällä saa nukkua ja illalla on venahtaneiden päiväunien takia pakko kukkua. Eilen oli noustavata kellon herättämänä 7.30 ja sen huomasi itsessään. Ei ole kesälomalaisen hommaa tuollainen. Lapsikin pyysi päästä päiväunille, mitä ei ole ikinä ennen tapahtunut.

Nukkumiseen käytettyä aikaa lukuunottamatta olemme olleet ulkona, sateessa ja viime päivinä paisteessa. Syötykin on, uutta pottua ja kalaa. Ja kaksi makkaraa. Pienen ihmisen suosikki on edelleen spagetti.



Hapankorppuja on rouskutettu kohta paketillinen. Oivariini ja pestojuusto ovat huvenneet samaa tahtia, samoin Vaasan ruispalat. Autiolle saarelle pakkaisin mukaan kyseisiä leipiä ja leivänpaahtimen virtalähteineen. Ja Oivariinia. Olisi varmaan kiva reissu.



Basilikaa on nautittu myös tuoreeltaan ja teessä maistuu minttu.







Aamu-, väli- ja iltapalalla on syöty tätä. Pidän Valiota pystyssä.



Tänään kävimme nauttimassa lisäaineita ja rasvaa. Pieni ihminen oli iloinen päästyään pitkästä aikaa hampurilaiselle. Myönnän, minäkin.




Onnellisen aterian jämät pakattiin mukaan. Lelunkin sai.




Allu Koiranen on syönyt naudan jalkaa.


Minulle on maistunut arviolta kaksikymmentä Puffettia kahdessa viikossa. Pidän pystyssä myös jäätelötehdasta.



Olen kelvannut hyttysten ruuaksi. Inisevät pirulaiset ovat käyneet kimppuuni yhtä ahnaasti kuin minä tänään suolaisten ranskalaisten kimppuun. "Jee, Mäkkiin!", huusi pieni ihminen. "Jee, kitkijän kimppuun!", inisivät hyttyset. Nyhdin tänään toista päivää heiniä, joita oli helvatin paljon. Työn tuloksen näki. Se tuntui hyvältä, kun oikeassa työssä tuloksia ei aina näe.

Ennen.





Jälkeen.

Iltakukkumisen aika on tullut. Kylässä oleva mummo juo olutta. Pieni ihminen huusi eilen kaupassa: "Mummo juo kymmenen kaljaa!" Mummo osti yhden nollakolmosen, eikä alkanut riehua.

Mukavaa viikonloppua niille, joille viikonlopulla on merkitystä ja niille, jotka ovat lomalla ja joilla on toistaiseksi joka päivä perjantai!

E

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kokonaan lomalla

Olen unohtanut viikonpäivät ja käyttänyt sukkia viimeksi töissä (ellei juoksu- eikä villasukkia lasketa). Lomalta näyttää ja tuntuu, siis!

Meillä ei koskaan ole hohtavan puhdasta, ainoastaan tarpeellisen. Talovanhus on sen kokoinen, että kun koko huushollin on saanut putsattua, täytyy jo aloittaa alusta. Kerroksista on hyötyä: hiekkaa on selvästi vähemmän yläkerran makuukammareissa. Harrastan siis nurkka kerrallaan -siivousta, joka toisaalta rauhoittaa, toisaalta ärsyttää, kun ei ikinä saa koko kotia kerralla siivoksi.
Viime viikonloppuna löysin itseni kuitenkin hinkkaamasta hellan nuppeja. Lapsi on ystävystynyt naapuruston lasten kanssa, eikä heidän leikkinsä kaipaa erotuomaria tai ohjelmatoimistoa kuin harvoin. Tästä hämmentyneenä en ilmeisesti keksinyt mitään muuta omaa hommaa kuin rätin heiluttelun. Vasta viime metreillä äkkäsin nojatuolin, hiivin viltin ja lehtipinon kanssa sen uumeniin, eikä aikaakaan kun samassa tuolissa olikin jo dinosaurusten pesä ja autovarikko.
Mielellänihän tietysti näyttelen jurakautista kalliota tai kilpureiden renkaanvaihtopistettä, mutta ajoitan silti loikoiluni useimmiten iltayhdeksään. Siinä hetkessä on nimittäin rauhan lisäksi sekin hyvä puoli, että köllöttelyn voi kruunata Ben&Jerry’s jäätelöämpärillä. Lempimakuhistoriani on Strawberry Cheesecake —> New York Super Fudge Chunk —> Nordic Water Peace.
”Äiti, tarkoittaako se, että syödään jätskit, sitä, että syödään kaksi jätskiä?” Ei. Päiväsaikaan perusteena on kunnon ruoan merkityksellisyys, illemmalla syyksi kelpaa ’yhden’ jäätelön tilavuus, puoli litraa. Olen kyllä uhonnut sisaruksilleni pystyväni syömään kerralla kaksi litraa jäätelöä, mutta vielä tämä on jäänyt juttelun asteelle.

Makuaistiaan kannattaa seurata. Näin teki myös appiukkoni, joka kitki rikkaruohoja yrttipenkistä. Ei tunnistanut rucolaa, mutta antoi sille mahdollisuuden. Maistettuaan päätyi toteamaan kasvin syömäkelvottomaksi ja repi kaiken pois. Jopa vannoutuneena rucolan ystävänä arvostan tuota elämänasennetta.

J

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Sulanutta steariinia

Tasan viikko sitten statukseni muuttui. Ylos-tarhaan-töihin-tarhaan-kotiin-ulos-sänkyyn-eläjästä tuli lomalainen. Työ tuntuu kaukaiselta asialta ja kesä pitkältä. Aivan täysin en vielä ole sisäistänyt sitä, että oikeastaan minä tahansa päivänä voi tehdä mitä tahansa, mennä ja tulla. Ja olla. Pieni ihminen sen sijaan on täysin lomalla, eikä hänen kuulemma tarvitse palata päiväkotiin syksyllä. Kuulin, kuinka hän kuiski pehmoeläin-Wagnerille, ettei äiti mene enää töihin syksyllä, kun rahaa on niin paljon säästössä. Hiukan on valuutan määrässä vielä vajausta eli elokuussa on kolkuteltava jälleen työpaikan ovea ja oltava kansankynttilä.

Nyt kynttilä on auringon pehmentämää steariinia ja kotona sekaista. Kyllähän täällä lomalla ehtii mylliä edestakaisin ja raahata milloin mitäkin lelua, vaikka pääosin asummekin ulkona. Ihmettelen muuten, mihin lapset tarvitsevat omia huoneitaan. Pieni ihminen on nukkunut viimeiset kaksi kuukautta olohuoneessa intiaanileirissään. Arviolta kahdeksan kiloa muovia on kannettu samaiseen tilaan. Pyykit kuivuvat lastenhuoneessa. Päätelmäni onkin, etteivät mihinkään.




Lisäys: Tiedän, mihin teini-ikäiset lapset tarvitsevat omia huoneitaan. Siellä katkovat Twilight-henkisesti seurustelukumppaniensa kauloista hiussuonia. Kerran kysyin eräältä teiniltä töissä, mikä hänelle oli tullut, kun ihonväri oli leuan ja solisluiden väliseltä alueelta muuttunut täysin ja kauttaaltaan. Hän oli kuulemma kaatunut pyörällä. Hesari uutisoikin tänään pyöräilyn vaaroista. Toiseksi vaarallisinta oli harrastaa joukkuelajeja tai ratsastaa.

Alkuviikko on ollut sateinen. Ystäväni, joka hänkin lomailee koko kesän, kysyi minulta yhtenä päivänä, ennen ensimmäistä varsinaista lomapäivää, että tiedänkö pitkän loman parhaan puolen. -No? -Ei tarvitse ahdistua sateesta. Näin pitkän loman aikana paistaa varmasti aurinkokin. Minä myöntelin. On totta, etten ole stressannut säästä yhtään, en, vaikka viileän sään takia pukeuduimme ulkotakkeihin ja pitkiin housuihin.



Olemme liikkuneet paljon ulkona. Kävimme sadepäivänä retkelläkin, kotikaupunkimme keskustan läheisyydessä. Pieni ihminen juoksi ystäväni lasten kanssa ja Allu Koiranen ui kaikissa jorpakoissa. Minusta parasta oli raitis ilma, lapset puolestaan olivat tohkeissaan lossista, jonka liikuttamisesta he huolehtivat omin voimin. Minua kiellettiin osallistumasta.















Auto on saanut maata parkkiruudussaan paria käyttökertaa lukuunottamatta. Kesäisen kiveniskemän seurausta oli näytettävä korjaamolla ja ensi viikolla saan kirkkaamman ja ehjemmän tuulilasin. Kelpaa taas seisottaa autoa ruudussa. Kerran tosin autoilimme kirpputorille mahdollisten löytöjen toivossa. Pieni ihminen ehdotti pyöräilyä siltikin ja sanoi kuljettavansa aarteet pyöränsä tarakalla. Pidin pääni ja menimme autolla. Takaisin autoillessani takapenkillä oli viisikymmenlukuinen tuoli, pieni ihminen, kaksi vanhaa pussilakanaa, metallikori ja lasipullo. Takaluukussa läähätti Allu Koiranen vierellään pulpetti.



Pulpetti on hieno! Olin aivan tohkeissani ja lähellä oli, etten ostanut toistakin. Ääni päässäni kuitenkin sanoi, että malta. Samaan aikaan mietin, miksi en hakisi toista pulpettia. Hioimme pulpetin yhdessä pienen ihmisen kanssa ja maalasimme myös. Onneksi into laantui pienemmällä maalarilla nopeasti ja lastenohjelmat kiinnostivat enemmän. Ylelle kiitos.


En tiedä teistä, mutta minusta maalaaminen yhdessä neljävuotiaan kanssa on hieman haasteellista. 

-Laitetaan paljon maalia.
-Ei kun ihan vähän kerrallaan.
-Mä haluun ton isoimman maalipensselin.
-Ei sillä voi maalata tätä.
-Mä voin.
-Siitä tulee epäsiistiä jälkeä.
-Mä osaan kyllä.



Kerroin pulpetista muutamille läheisille. Yksi arveli pääni pimenneen. Kai sun lapsi joutuu pyytämään puheenvuorot viittaamalla, kuului kommentti.


Kivaa lauantaita!

E

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Lomalla kohta kokonaan

Kesälomaa takana parikymmentä tuntia. Esimies jo soitteli perään, ja itsekin viivyin vielä henkisesti duunikuvioissa hankkien kalenterin loman jälkeistä järjestystä varten. Olen viehtynyt Moleskine-vihkoihin ja koen henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni ostaa niitä säännöllisin väliajoin, etteivät vaan Stockmannilla katso kyseistä sarjaa kehnoksi myyntiartikkeliksi. Ja miksipä katsoisivatkaan, kyse on mahdottoman laadukkaasta paperista ja yksinkertaisen kauniista tavasta kirjata ylös. Ollapa lisää ajatuksia muistiinpantavaksi! Moleskinen 18 kuukauden viikkopäivyri palvelee tarpeitani mainiosti: A4 mahtuu taitettuna kalenterin väliin repsottamatta reunojen yli ja kevään palavereissa lentelevät syksyn päivämäärät mahtuvat kalenteriin sen ulottuessa sopivasti kesäloman jälkeiseenkin eloon. Ja ne kannet! Kestävät kovaakin kulutusta ja tuoksuvat samaan aikaan oudolle ja aidolle.

Takapihan terassitalkoot ovat ajaneet minut valmistamaan tekijöille, piipahtajille ja omalle väelle ruokaa niin usein, että hyvä kun astiat riittävät 120 minuutin pesuohjelmalla. Pidän siitä, että ystävämme tietävät talomme ovien olevan auki ja toisaalta sietävät pölyä ja sekamelskaa. Ettei aina tarvitse sopia viikkoja etukäteen tapaamisista, vaan voi pistäytyä tai vaikka jäädä yöksi. Usein lisätään pöytään vielä muutama lautanen ja haetaan jostain tuolin virkaan jakkara tai pölli. Kutsumattomat vieraat ottavat toki riskin: uskontoaan tai taulujaan ovelta ovelle ehdottavat ovat jo nähneet perheemme hyvinkin pelastushaluja herättävässä tilassa. Vähintään lapsi on vaatteitta, usein mieskin pelkissä kalsareissaan, minä olen juuri herennyt komentamasta koko laumaa tai vähintään jo edesmennyttä koiruutta, joka meistä innokkaimmin olisi tehnyt tuttavuutta tulijan kanssa. Tervetuloa silti meille!

Kesäloman alkajaisiksi vein lapseni ja pikkuserkkunsa sirkusleirille. Pitkät hiukset on sidottava tiukasti kiinni, sanottiin ohjeissa. Kun lapseni kesyttämättömän hevirumpalitupeen sitoo kiinni, tarjotaan hänelle paikassa kuin paikassa sukupuoleksi tyttöä. ”Tyttöjen pukuhuone löytyy tuolta”, ”Päästäpä tyttökin keinuun” jne. En vielä ole taipunut pelkkään harmaameleerattuun ja tummansiniseen tehdäkseni pojastani pojempaa (eikä se edes auttaisi), ihmettelen vain ja korjaan päivittäin ihmisten puheita. En heidän vuokseen, vaan lapseni takia. En todellakaan kannusta sukupuolettomaan kasvatukseen. Päin vastoin, tytöillä ja pojilla on takuulla omintakeiset piirteensä, se vaan ei tarkoita vaatteiden värien kahtiajakoa saati kampausta vaan jotain paljon, paljon syvempää. Sirkuksessa päästiin vähällä, riitti kun kerran artikuloi nimen. Siinä porukassa näyttää olevan ihanasti tilaa hulluttelevalle pikkuihmiselle hiuksineen päivineen.

Päällimmäiset lomasuunnitelmani:

  • lukea aamun lehti rauhassa kera puolen litran teetuopin
  • jolkotella pitkin polkuja haasteen motivoimana (tästä lisää ehkä myöhemmin)
  • tavata niitä, joiden haluaisi olla likempänä arjessa
  • viedä pieni ratikkaan ja metroon
  • telttailla, hymyillä, halata, nukkua, lukea, hengittää kesää


J

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Hoo kaks oo.

Aarteet kiinni kantamuksiin.
Olen sisämaan kasvatti. Luonnonvesiä ei ollut ihan lähellä, ellei lasketa jokea, joka keräsi ravinnevedet pelloilta ja jossa pulikoimme joskus harvoin. Eikä pidä unohtaa Erkylänjärveä. Sielläkin uimme. Muistan, kuinka laiturille kävellessään piti väistellä keltaisia muurahaisia, jotka iholle osuttuaan saivat aikaan kirvelyä. Kusiaisia, sanoimme. Uimassakin oli kerran yksi pissiäinen, poika, joka pissasi järveen. Pojan nimi oli Ville-Veikko. Jäi nimi mieleen sen pissailun takia.

Opiskeluaikana ihailin koskea. Se vyöryi läpi kaupungin ja koko koskea ympäröivä miljöö sai historiaa opiskelleen huokailemaan. Vieläkin, kun opiskelukaupungissani piipahdan, tahdon kurkkia koskea ja tarttua kaiteeseen, joka rajaa ihmisen kuivalle maalle. Vesi kohisee ja pärskyy, on valtavan voimakas ja kaunis. Se menee, miten tahtoo ja veisi kenet tahansa mukanaan. Pelottavaa, mutta kunnioitusta herättävää.

Opiskelukaupungissani kävelin myös vetten päällä, Näsijärvellä kohti Siilinkaria ja Pyhäjärvellä kohti erästä saarta. Jää napsui ja kuulin jo korvissani äänen, joka pettävästä jäästä lähtee. Sitten kävelin rantaviivan suuntaisesti. Hervantajärvellä juoksin pakkaspäivinä umpihangessa, kun väsytin Allu Koirasta. Kesällä uimme samassa plutakossa. Almalle tuli ihottumaa, minulle ei. Ihottuma lähti Betadinella, Betadine ei lähtenyt oikein millään. Ei sormista, eikä opiskelija-asunnon muovimattoisesta lattiasta.

Meri tuli minulle tutuksi myöhemmin. Vuonna 2006 muutin kaupunkiin, jossa tuulee keskimäärin seitsemän metriä sekunnissa. Täällä on joki, joka laskee siihen ainoaan mereen, jonka laineet tämän kaupungin reunaa läiskivät. Kyseessä ei ole Välimeri, vaikka erään ystäväni oppitunnilla yläkoululainen kertoi, että kyllä, Suomi on lätkäisty juurikin kyseisen kirkasvetisen meren äärelle. Olisikin, sanoi ystäväni minulle ja minä yhdyin hänen mielipiteeseensä.

Ravinteikas Itämeri.

 Retkeilin tällä viikolla yhtenä iltana meren suuntaan pienen ihmisen kanssa. Rannalla tuuli ja vain päivää ennen kesäkuuta kuljin pitkiin kalsareihin ja windstopper-housuihin sonnustautuneena, onneksi. Päässä oli pipo ja käsissä hanskat. Oikein varustautuneena retki sujui mallikkaasti. Eväillä ja ihmettelyllä oli paikkansa.


Meri kurkisteli meitä puiden takaa ja puut siivilöivät valoa.



 Rannan kivillä kelpasi tallustella. Kivien keruuseen höyrähtänyt pieni ihminen sai luvan ottaa mukaansa yhden kiven. Se oli iso. Löysin sen seuraavana päivänä kesken työpäivän repustani ja esittelin linnunkakkaista kiveä seiskaluokkalaisille. He katsoivat minua säälien.

Tuulimylly, huusi pieni ihminen. Olisipa enemmän, ajattelin.
            



  

Ultra bra sen tiesi jo. 

Ahomansikka kukki kivien keskellä.  


Minä löysin rautaisia aarteita, nokkosia, joita poimin ja laitoin kotona kuivumaan Allu Koirasta varten.
 

 Ilta meren rannalla toi mieliteon ja unen. Iltapalaksi oli pakko saada paahtoleipää. Sellainen ajatus mäjähti tajuntaani paluumatkalla bussissa.




Olen aloittanut vuosittaisen vieroksu työtä-jakson. Sen kesto on kymmenen viikkoa. En pane pahakseni.

Mainiota alkavaa viikkoa,


E